Tämä on ihan viihdyttävää kamaa, sekä tietysti myös hyödyllistä lukea läpi, mikäli harrastelee suomalais-ugrilaisia kieliä. Kyseessä on katsaus alan toisinaan kohtaamiin hämmentäviin, populistisiin, pseudotieteellisiin haasteisiin. Keskustelu on käyty Kaltio-lehden verkkoartikkeleissa.
Linkitän tähän pääkohdat.
Koko keskustelu on luettavissa täällä.
Computers, photos, vegan food, existential angst, linguistics, all things queer.
30.8.2009
24.8.2009
Uutta kurssia pukkaa
Olin tänään ensimmäisellä Sukupuoli ja kansalaisuus -kurssin luennolla. Asiasisältö vaikuttaa jännältä, mutta kylläpä jäi hämmentyneet fiilikset taas.
Opettaja Paula Kuosmasen tapaan kurssi jaettiin keskusteluryhmiin ensimmäisellä luennolla. Opiskelijoita oli noin 20, ja ryhmistä piti tulla neljän, viiden hengen suuruisia. Kurssilla on sattumalta neljä (itseni tällä kertaa mukaan lukien) miestä. Opettaja kysyi meitä kaikkia aprikoivasti silmäillen, haluaisimmeko muodostaa miesryhmän.
Miksi ihmeessä? Kukaan ei oikein ihmetteleviä ääntelyitä lukuun ottamatta vastannut mitään. Tähänastisilla naistutkimuskursseilla on kuitenkin opittu teoretisoimaan ja kyseenalaistamaan sukupuoliin liittyviä odotuksia ja niissä nähtyjä ominaisuuksia. Miksi pitäisi naistutkimuskurssilla ehdoin tahdoin sukupuolittaa jotain asiaa, jonka sukupuolittamiselle on vaikea nähdä arvoa? Onko nyt ihan oikeasti syytä olettaa, että pelkistä ns. miehistä koostuva ryhmä saisi jotenkin tiivistettyä ja tuotua julki jotain "miesnäkökulmia", jotka eivät pääsisi esiin sekaryhmissä? En uskaltanut kysyä opettajalta, miksi tämä ehdotti miesryhmää perustettavaksi. Pitää ehkä udella hänen tarkoitusperiään myöhempänä ajankohtana.
No, päädyin sitten sekaryhmään, jonka eräs aikuisopiskelijajäsen sitten luennon päätteeksi kommentoi, että onpas kiva saada miesnäkökulmaa tähän ryhmään. Tähän minä sitten tapani mukaan jotain sellaista, että "ai, olenko minä mies?" Täti naurahtaa, toteaa "no olet!" mutta vakavoituu heti, katsahtaa ruumistani ylös alas kuin varmistaakseen tulkintansa, nousee, ja alkaa keräillä papereitaan.
(Onpas nyt hankalaa miettiä upotettujen lainausten välimerkittämistä, joten en viitsi edes yrittää.)
Miksi miesidentiteetti vituttaa niin saatanasti? Kliseistä on sanoa, että ahdistaa, kun väkisin työnnetään lokeroon lupaa kysymättä.
Muutenkin olen tässä miettinyt, että naiseksi pääseminen on hyvin tarkoin kriteerein vartioitu. Uutisissa viime päivinä velloneen juoksija Caster Semenyan tapaus on hieno esimerkki tästä. Jos ei ihmisellä ole tarpeeksi feminiiniset ruumiin tuntomerkit, kukaan ei usko naiseksi. Sama juttuhan koskee transnaisia, joita kukaan ei suostu uskomaan (tai ainakaan puhuttelemaan) naisiksi ennen kuin sukupuolielimet on tarpeeksi hyvin piilotettu tai kirurgisesti poistettu, ääni harjoiteltu sopivan korkuiseksi, parta poistettu laserilla, hiukset kasvatettu ja silikonit asennettu. Sen sijaan geneerisen muodoton ihminen luetaan naps vain mieheksi, vaikka kyseisen ihmisen sukupuoli-identiteetti ei olisikaan mies. Ja sekös vituttaa, varmasti eniten niitä, joilla ylipäätään on sukupuoli-identiteetti.
Opettaja Paula Kuosmasen tapaan kurssi jaettiin keskusteluryhmiin ensimmäisellä luennolla. Opiskelijoita oli noin 20, ja ryhmistä piti tulla neljän, viiden hengen suuruisia. Kurssilla on sattumalta neljä (itseni tällä kertaa mukaan lukien) miestä. Opettaja kysyi meitä kaikkia aprikoivasti silmäillen, haluaisimmeko muodostaa miesryhmän.
Miksi ihmeessä? Kukaan ei oikein ihmetteleviä ääntelyitä lukuun ottamatta vastannut mitään. Tähänastisilla naistutkimuskursseilla on kuitenkin opittu teoretisoimaan ja kyseenalaistamaan sukupuoliin liittyviä odotuksia ja niissä nähtyjä ominaisuuksia. Miksi pitäisi naistutkimuskurssilla ehdoin tahdoin sukupuolittaa jotain asiaa, jonka sukupuolittamiselle on vaikea nähdä arvoa? Onko nyt ihan oikeasti syytä olettaa, että pelkistä ns. miehistä koostuva ryhmä saisi jotenkin tiivistettyä ja tuotua julki jotain "miesnäkökulmia", jotka eivät pääsisi esiin sekaryhmissä? En uskaltanut kysyä opettajalta, miksi tämä ehdotti miesryhmää perustettavaksi. Pitää ehkä udella hänen tarkoitusperiään myöhempänä ajankohtana.
No, päädyin sitten sekaryhmään, jonka eräs aikuisopiskelijajäsen sitten luennon päätteeksi kommentoi, että onpas kiva saada miesnäkökulmaa tähän ryhmään. Tähän minä sitten tapani mukaan jotain sellaista, että "ai, olenko minä mies?" Täti naurahtaa, toteaa "no olet!" mutta vakavoituu heti, katsahtaa ruumistani ylös alas kuin varmistaakseen tulkintansa, nousee, ja alkaa keräillä papereitaan.
(Onpas nyt hankalaa miettiä upotettujen lainausten välimerkittämistä, joten en viitsi edes yrittää.)
Miksi miesidentiteetti vituttaa niin saatanasti? Kliseistä on sanoa, että ahdistaa, kun väkisin työnnetään lokeroon lupaa kysymättä.
Muutenkin olen tässä miettinyt, että naiseksi pääseminen on hyvin tarkoin kriteerein vartioitu. Uutisissa viime päivinä velloneen juoksija Caster Semenyan tapaus on hieno esimerkki tästä. Jos ei ihmisellä ole tarpeeksi feminiiniset ruumiin tuntomerkit, kukaan ei usko naiseksi. Sama juttuhan koskee transnaisia, joita kukaan ei suostu uskomaan (tai ainakaan puhuttelemaan) naisiksi ennen kuin sukupuolielimet on tarpeeksi hyvin piilotettu tai kirurgisesti poistettu, ääni harjoiteltu sopivan korkuiseksi, parta poistettu laserilla, hiukset kasvatettu ja silikonit asennettu. Sen sijaan geneerisen muodoton ihminen luetaan naps vain mieheksi, vaikka kyseisen ihmisen sukupuoli-identiteetti ei olisikaan mies. Ja sekös vituttaa, varmasti eniten niitä, joilla ylipäätään on sukupuoli-identiteetti.
20.8.2009
Antropomorfinen elintarvike
<@Zet> tapasin tänään Uudella ylioppilas-
talolla maitotölkin, joka on ollut
yliopistolla kauemmin kuin minä
<@Zet> sen pääaine näytti olevan jotain
mikrobiologiaa
<@Zet> graduvaihe menossa
<@A> Juttelitteko te kauan?
<@Zet> sille tuli kiire viemäriin
<@Zet> se oli alottanut opinnot jo 2002,
joten en ihmettele
<@A> Ehkä se oli sitä mieltä, että tieteellä
ei ole yliopistossa enää tulevaisuutta.
<@Zet> ainakaan mikrobiologialla humanistien
jääkaapissa
<@B> Humanistisessa ilmeisesti ei ollut
tarpeeksi hyvät työllisyysnäkymät, jos
se kerta vaihtoi LVI-alalle.
<@Zet> jep
18.8.2009
How do you talk about time without talking about space?
In most (all?) languages people talk about time in spatial metaphors. We have things like "a long time". Events in the future are "ahead" or "in front", and things in the past are... in the "past" or "behind". In the Finnish language the very words "future" and "past" are based on the spatial verbs 'come' and 'go': tulevaisuus 'that which is coming' and menneisyys 'that which has gone'.
This tendency of looking at time is also inter-connected with the metaphor of life as a journey ("I'm at a crossroads") and other Lakoffian "conceptual metaphors".
What I want to know is, are these tendencies just useful analogies that make sense and thus occur a lot in different languages, or are they inevitabilities built into the very fabric of the Chomskyan Universal Grammar? Is there a language that has no or very little overlap between concepts of spatial and temporal "long"? After all, even in English and Finnish we have pairs like further along / later, here / now and kauempana / myöhemmin.
This tendency of looking at time is also inter-connected with the metaphor of life as a journey ("I'm at a crossroads") and other Lakoffian "conceptual metaphors".
What I want to know is, are these tendencies just useful analogies that make sense and thus occur a lot in different languages, or are they inevitabilities built into the very fabric of the Chomskyan Universal Grammar? Is there a language that has no or very little overlap between concepts of spatial and temporal "long"? After all, even in English and Finnish we have pairs like further along / later, here / now and kauempana / myöhemmin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)