<@Zet> tää teksti käsittelee itseäni, joka on
tietysti maailman helpoin aihe, mitä tulee
tekstin tuottamiseen noin määrällisesti
Läheiset ystäväni ja tämän blogin lukijat tietävät, että minulla on ongelmia sukupuolen kanssa. Vähemmän läheiset ystävät tietävät, että representoin sukupuolta vähän miten sattuu, mutta he ehkä pitävät sitä harrastuksena, erikoisuutena tai kevyenä persoonallisuuden hassuutena. Mutta minulla on oikeasti ihan suhteellisen vakavia trans-ajatuksia, joiden luonteesta minun on vaikea itsenikin päästä selville.
Tässä maailmassa on kaksi kerhoa, miehet ja naiset, joihin kaikki pakkoliitetään syntymässä lupaa kysymättä. Tietynlaisilla kromosomeilla ja niistä seuraavilla biologisilla tunnusmerkeillä on helpompi kuulua toiseen kerhoon kuin toiseen. Monista (lapsuuden ja nuoruuden katkeroittavista kokemuksista ehkä ainakin osittain kumpuavista) syistä minä en halua identifioitua miesten joukkoon. Kun yritän ajatella itseäni miehenä, tulen surulliseksi ja epätoivoiseksi.
Samastun usein esimerkiksi audiovisuaalista viihdettä kuluttaessani näkemiini naishahmoihin. Identifioidun mielelläni naisten joukkoon, mutta tuon asian ääneen ilmaistessani ja naisten joukossa ollessani olen aina hirmu varuillani. Pelkään torjutuksi tulemista. En uskalla sanoa, että haluaisin olla nainen, mutta jos pitää näistä kahdesta valita, niin mieluummin se, kuin mies. Mutta oloni on, kuin jostain pitäisi pyytää lupa liittyä seuraan, ja kenellä muka on valtuudet sellainen lupa myöntää?
Ja onko pakko valita niistä kahdesta?
Mietin välillä, olenko aina ollut näin. Varhaisin epäuskon ja -toivon muistoni on jostakin yläasteelta. Silloin minulla oli aika paljon poikia kavereina, mutta niissä kaverisuhteissa oli koko ajan jotenkin jotain pielessä. Tunsin, etteivät ne olleet kunnollisia kaveruuksia. Niihin liittyi paljon semmoista mollaamista, vittuilua ja nokittelua, jonka funktiota en koskaan ymmärtänyt. Siitä tuli helvetin paha mieli. Joskus itsekin harjoitin samaa, mutta siitä tuli ihan yhtä paha mieli kuin vastaanottavana osapuolena olemisesta. Muistan, että avauduin joskus itkuisena äidille asiasta. Äiti lohdutti sanomalla, etteivät sellaiset kaverit ole oikeita kavereita. Alkaa kyllä vähän tuntua, että äiti oli väärässä: nuo ominaisuudet ovat määritelmällisesti sisäänrakennettuja heteromiesten kaveruuteen, joten sen parempia kavereita ei heteromiesten joukossa ole olemassakaan. (Tämä on kyyninen kärjistys.)
Nyttemmin olen oppinut, että ilmiön nimi on homososiaalisuus. Se on keskeinen käsite kriittisessä miestutkimuksessa, ja sillä kuvataan (hetero)miesten välisiin suhteisiin liittyviä alistamis- ja hierarkiamekanismeja. Ks. myös ”hegemoninen maskuliinisuus”.
Haluan olla kaveri sillä tavalla kuin tytöt ovat (tai ainakin sivusta katsoen näyttävät olevan?) kavereita keskenään: avoimesti, lämpimästi, välittömästi ja aidosti. Ei mitään jäykkää koodistoa ja masentavaa teennäisyyttä.
On pari muutakin asiaa. Olin yläaste–lukioikäisenä merkittävästi ylipainoinen. Tämän lisäksi harrastin tietokoneita. Näppärästi nörtti-identiteettiin loksahtamalla väistin vuosien ajan täysin kaikki omaan ruumiiseeni ja sukupuolijuttuihin liittyvien kysymysten käsittelyn. ”Olen läski ja ruma, joten miksi miettiä pukeutumista tai sitä millainen olen.” Se ehkä selittää, miksi transvestisismini on alkanut ilmetä vasta laihduttuani yli 20 vuoden iässä. Teini-ikäisenä ahdistuin ihan helvetisti vaatekaupoissa, ja vasta painon pudottua aloin ylipäätään tykätä vaatteiden ostamisesta ja miettimisestä.
No niin, mitä tämä ongelma sitten on? Tarvitsenko jonkin sanan, jolla nimitän sitä, mitä tunnen? Hyviä ehdokkaita riittää: transsukupuolinen, transvestiitti, genderqueer, androgyyni... Pedanttisuuteni yrittää pakottaa minut vielä avaamaan tähän kaikki nämä käsitteet, mutta olen kaikesta tähän asti (taukoamatta) kirjoittamastani sen verran uuvuksissa, että en oikein jaksa. Joka ei tunne, googlatkoon.
Välillä en haluaisi edes kutsua tuntemuksiani ongelmaksi, vaan pikemminkin vilpittömästi ihmettelen, kuinka ihmiset ympärilläni niin mielellään viihtyvät yhden sukupuolen sisällä, eivätkä koskaan näytä kokevan mitään tarvetta kapinoida tai riehua.
Entä mitä haluan tehdä? Jokin osa minussa haluaisi puhua jonkun ”ammattiauttajan” kanssa, mutta en ole ollenkaan vakuuttunut, olisiko siitä mitään iloa. Lähipiirini kokemukset mielenterveyspalveluista ovat olleet kovin lannistavia. Ahdistaa jo käyttää sanaa mielenterveys tekstissä, joka käsittelee minua.
Haluaisinko ehkä trans-prosessiin? En tiedä. Siihen kai vaadittaisiin jokin positiivinen kokemus siitä, että ”haluan olla / olen nainen”. Tuo lause ei vain tunnu kuvaavan tarpeeksi tarkasti sitä, mitä tunnen. Ajoittain jopa pelkkä ”en halua olla / ole mies” tuntuu olevan parempi. Jonkun mielestä ehkä nuo lauseet ovat sisällöllisesti sama asia, mutta minusta ne totisesti eivät ole. Kaikesta huolimatta trans-prosessi tuntuu kovin suurelta asialta, enkä tiedä, onko se oikea tie minulle. Transseksuaalisuusdiagnoosin kriteerinä on kai kokonaisvaltainen ja selvärajainen kokemus siitä, että on eri sukupuolta kuin geneettinen, syntymässä määräytynyt sukupuoli. Minä olen kaikkea muuta kuin kokonaisvaltainen ja selvärajainen.
Muutaman asian tiedän varmasti. Haluan ostaa lisää vaatteita. Haluan yrittää tosissani läpimenoa. Haluan olla kaunis. Nyt kun minulla on kesätyö, on odotettavissa resurssejakin näihin mielitekoihin.
Jos jaksoit lukea tähän asti, onnea. Jos olet joku ystäväni, ymmärrät ehkä minua paremmin.
P.S. Olin tällä viikolla työhaastattelussa omasta mielestäni tosi homon näköisenä ja sain silti sen työn. Fuck yeah. Siitä on ollut jo monta päivää älyttömän hyvä mieli :)
