Olen ihmetellyt 90-luvulta asti, miksi radiokanava NRJ:n nimi on niin kummallinen. Kanava itse ääntää nimensä suunnilleen [ˈɛnərʤi], mikä viittaa englannin sanaan energy. Mutta kirjainsarja NRJ ääntyisi englanniksi ['ɛnərʤei].
Tänään opin, että NRJ onkin ranskalainen radiokanava! Niinpä nimi ääntyykin [enɛʁʒi].
Computers, photos, vegan food, existential angst, linguistics, all things queer.
1.12.2011
15.11.2011
Miesliikkeestä toisaalla
Tämä on juuri se teksti, jota olen ollut kirjoittamaisillani jo pari vuotta, mutten ole saanut aikaiseksi. Tuo tyyppi onnistuikin paljon paremmin, kuin minä olisin osannut.
Jälkijättöistä jupinaa: Mikä "miesliikkeessä" on vikana?
Jälkijättöistä jupinaa: Mikä "miesliikkeessä" on vikana?
10.10.2011
Chiac
Tänään opin, että Kanadassa New Brunswickin alueella puhutaan hyvin hauskan kuuloista kontaktikieltä. Chiac on ymmärtääkseni lähinnä Quebecin ranskan tyyppistä kieltä, jossa on paljon leksikaalisia lainoja englannista. Lainat taipuvat kuitenkin ihan luontevasti ranskan kieliopin mukaan.
Tässä kielinäyte videolla. En tajunnut juuri mitään, vaikka osaan englantia hyvin ja ranskaa jonkin verran.
Seuraava pätkä vahvistaa myös hypoteesini, jonka mukaan sellaista kieltä ei olekaan, jolla ei ole olemassa räppiä.
- Yeah mes parents freak-ont right out après moi souvent.
- Worry pas!
- C'est fermé down.
Tässä kielinäyte videolla. En tajunnut juuri mitään, vaikka osaan englantia hyvin ja ranskaa jonkin verran.
Seuraava pätkä vahvistaa myös hypoteesini, jonka mukaan sellaista kieltä ei olekaan, jolla ei ole olemassa räppiä.
5.10.2011
Anonyymi kannanotto
Genetz oli oikeesti parempi kuin Setälä!Lähde: Päärakennuksen kolmannen kerroksen miestenvessa.
19.9.2011
Pall-bearing
I was just reading this on Reddit, and the comment thread rekindled my thoughts on being a pall-bearer. Specifically being a pall-bearer who does not identify as a straight cis male.
For the record, a pall-bearer is one of usually six people (men) who carry the casket at a funeral.
I have been pall-bearer four times, at four out of six funerals I have attended in my adult life. It is a very demanding task, emotionally, socially as well as physically. It always gives me enormous performance anxiety. You are required to carry out a fairly precisely coordinated and delicate ritual in front of your entire family. And it is one of those things which you cannot really decline doing if asked.
Funerals are one of the very few occasions in which I have worn a men's suit in the past eightish years. This alone puts me squarely outside my comfort zone.
Another thing is that I am not a large person. Carrying a casket – even though there are six people sharing a load – is a formidable exercise. Let's say a person weighs 80 kg and the casket maybe at least 60, you are looking at a ballpark figure of 25 kg of load per pall-bearer, although it is never evenly distributed. (I think I may be underestimating the weight of a casket, but whatever.) Further complications: you are wearing the worst fitting shoes you have ever owned, the carrying method with that line over the shoulder is incredible awkward, and all chapel doorways ever built are too damn narrow.
Being asked to be pall-bearer fucks with me a lot. I feel like it protracts my mourning period because I stress so much over the task beforehand (and after sometimes). It is a cold, hard reminder of my perceived maleness and how it completely seems to override every other facet of my being; it does not matter that I am small and frail – as long as I am male to everyone, I'm good to go. But I don't want to turn down the request either, because it feels good to be held in high regard by someone, to be asked to do it. It would be an arrogant and disrespectful thing to do to turn it down.
I think there should be a feminist discussion about the institution of pall-bearers. It has been treated as an exclusively-male responsibility for who knows how long, and as touchy a subject as funerals are, I believe it is a subject worth talking about. Just don't bring it up only at or during the planning of a funeral. I have had the "gender of pall-bearers" discussion twice; once with my father and once with a feminist-identified friend. Both had essentially the exact same response: "It's just a male job, end of story."
My gender dysphoria adds another layer to funerals. The way mourning people dress is often very beautiful to me. I will never forget the dress, hat and gloves my grandmother wore to her husband's funeral (where I was pall-bearer for the first time). Whenever there is a funeral, I think about all the black, tasteful, beautiful, delicate dresses, heels, hats and accessories I would like to wear. But as of late, I have usually been on pall-bearer duty, and doing that in heels, a veil and a feminine hat just would not be very practical, at least not with my motor skills. Funerals are also occasions where you do not want to be experimenting, flaunting or just generally going against the grain of everything a big bunch of old people stand for.
So, in my opinion being a non-male pall-bearer boils down to a few things: convince the (other) next of kin of the viability of the concept per se; make sure you are able to handle the physical aspect of actually picking up a dead old fat relative in a heavy wooden box, hauling them from the chapel to the gravesite and very god damn solemnly lowering them down to the grave; and manage to wear something practical enough to accomplish the former but traditional enough to not incur the wrath of half your extended family (while of course taking into account your personal ideas of what you wish to wear [which, incidentally, is something cis males have exactly zero say over... god damn black tie uniform...]).
For the record, a pall-bearer is one of usually six people (men) who carry the casket at a funeral.
I have been pall-bearer four times, at four out of six funerals I have attended in my adult life. It is a very demanding task, emotionally, socially as well as physically. It always gives me enormous performance anxiety. You are required to carry out a fairly precisely coordinated and delicate ritual in front of your entire family. And it is one of those things which you cannot really decline doing if asked.
Funerals are one of the very few occasions in which I have worn a men's suit in the past eightish years. This alone puts me squarely outside my comfort zone.
Another thing is that I am not a large person. Carrying a casket – even though there are six people sharing a load – is a formidable exercise. Let's say a person weighs 80 kg and the casket maybe at least 60, you are looking at a ballpark figure of 25 kg of load per pall-bearer, although it is never evenly distributed. (I think I may be underestimating the weight of a casket, but whatever.) Further complications: you are wearing the worst fitting shoes you have ever owned, the carrying method with that line over the shoulder is incredible awkward, and all chapel doorways ever built are too damn narrow.
Being asked to be pall-bearer fucks with me a lot. I feel like it protracts my mourning period because I stress so much over the task beforehand (and after sometimes). It is a cold, hard reminder of my perceived maleness and how it completely seems to override every other facet of my being; it does not matter that I am small and frail – as long as I am male to everyone, I'm good to go. But I don't want to turn down the request either, because it feels good to be held in high regard by someone, to be asked to do it. It would be an arrogant and disrespectful thing to do to turn it down.
I think there should be a feminist discussion about the institution of pall-bearers. It has been treated as an exclusively-male responsibility for who knows how long, and as touchy a subject as funerals are, I believe it is a subject worth talking about. Just don't bring it up only at or during the planning of a funeral. I have had the "gender of pall-bearers" discussion twice; once with my father and once with a feminist-identified friend. Both had essentially the exact same response: "It's just a male job, end of story."
My gender dysphoria adds another layer to funerals. The way mourning people dress is often very beautiful to me. I will never forget the dress, hat and gloves my grandmother wore to her husband's funeral (where I was pall-bearer for the first time). Whenever there is a funeral, I think about all the black, tasteful, beautiful, delicate dresses, heels, hats and accessories I would like to wear. But as of late, I have usually been on pall-bearer duty, and doing that in heels, a veil and a feminine hat just would not be very practical, at least not with my motor skills. Funerals are also occasions where you do not want to be experimenting, flaunting or just generally going against the grain of everything a big bunch of old people stand for.
So, in my opinion being a non-male pall-bearer boils down to a few things: convince the (other) next of kin of the viability of the concept per se; make sure you are able to handle the physical aspect of actually picking up a dead old fat relative in a heavy wooden box, hauling them from the chapel to the gravesite and very god damn solemnly lowering them down to the grave; and manage to wear something practical enough to accomplish the former but traditional enough to not incur the wrath of half your extended family (while of course taking into account your personal ideas of what you wish to wear [which, incidentally, is something cis males have exactly zero say over... god damn black tie uniform...]).
13.7.2011
Seuraavaksi valitan
Kyllästyttää kaikki, ei vähiten työ. Motivaatio vähän kaiken suhteen heittelehtii aallokossa.
Pelottaa muuttuminen. Tai ei oikeastaan. Jännittää korkeintaan. Aion varmaan alkusyksystä mennä hakemaan lähetettä lääkäriltä. Se mikä pelottaa on muut ihmiset. Tulin lukeneeksi tämmösiä juttuja tässä tänään ja nyt melkein itkettää.
En ole vielä koskaan silleen oikeasti yrittänyt läpimenoa. Kaikki hame- ja meikkitouhu on tähän mennessä ollut vain semmoista puolivillaista koristautumista. Ja jossain vaiheessa pitäisi alkaa elää läpimenonyrittämistä joka päivä. Ja haluankin, mutta ajatus on tosi stressaava. En oikein mielelläni edes meikkaa tai tee mitään karvanpoistojuttua, ellen ole yksin kotona. En kestä yhtään mitään kommenttia pukeutumis- tai muista säätöoperaatioistani, tai hajoan. Olen myös opetellut ääneni muuntamista yksin kotona, mutten koskaan ole puhunut kenellekään sillä äänellä, jota olen harjoitellut. Enää en oikeastaan pelkää näyttäytymistä, mutta tekemisen ja prosessien ja omaan olemiseen vaikuttamisen avaaminen jonkun toisen nähtäväksi on ihan saatanan ahdistavaa, enkä edes ihan tajua että miksi.
Eikä ole oikein rahaakaan. Pitäisi ostaa rintaliivejä ja toppausta ja jotain. Vittu.
Huomenna olen varmaan menossa tupareihin. Olen stressannut koko päivän, miten pukeudun ja meikkaan sinne. Mulla on yksi meikkivoide, joka on nyt rusketuttuani mulle liian vaalea, joten ehkä en laita sitä ollenkaan. Mutta siinä tapauksessa leuka ja posket ovat illalla harmaat, jos ajan parran aamulla; ajanko parran vasta iltapäivällä? Sitten tosin vituttaa töissä koko päivän naama sänkisenä, jos en aja aamulla. Kahta kertaa en kyllä aja saman päivän aikana, ainakaan nyt kun mulla on vain noita halpoja teriä. Ehkä en mene ollenkaan, kun näyttää niin vaikealta paikalta löytääkään tuonne... :(
Tässä angstissa on kai hyvin yksinkertaiset pohjat. Pelottaa, että kun siirtyminen alkaa, niin naiset ei huoli naiseksi ja hylkää, miehet vetää pimeällä kadulla turpaan ja lapset osoittaa sormella ja nauraa. Kaikki parhaat pelot on alkuvoimaisen irrationaalisia.
Pelottaa muuttuminen. Tai ei oikeastaan. Jännittää korkeintaan. Aion varmaan alkusyksystä mennä hakemaan lähetettä lääkäriltä. Se mikä pelottaa on muut ihmiset. Tulin lukeneeksi tämmösiä juttuja tässä tänään ja nyt melkein itkettää.
En ole vielä koskaan silleen oikeasti yrittänyt läpimenoa. Kaikki hame- ja meikkitouhu on tähän mennessä ollut vain semmoista puolivillaista koristautumista. Ja jossain vaiheessa pitäisi alkaa elää läpimenonyrittämistä joka päivä. Ja haluankin, mutta ajatus on tosi stressaava. En oikein mielelläni edes meikkaa tai tee mitään karvanpoistojuttua, ellen ole yksin kotona. En kestä yhtään mitään kommenttia pukeutumis- tai muista säätöoperaatioistani, tai hajoan. Olen myös opetellut ääneni muuntamista yksin kotona, mutten koskaan ole puhunut kenellekään sillä äänellä, jota olen harjoitellut. Enää en oikeastaan pelkää näyttäytymistä, mutta tekemisen ja prosessien ja omaan olemiseen vaikuttamisen avaaminen jonkun toisen nähtäväksi on ihan saatanan ahdistavaa, enkä edes ihan tajua että miksi.
Eikä ole oikein rahaakaan. Pitäisi ostaa rintaliivejä ja toppausta ja jotain. Vittu.
Huomenna olen varmaan menossa tupareihin. Olen stressannut koko päivän, miten pukeudun ja meikkaan sinne. Mulla on yksi meikkivoide, joka on nyt rusketuttuani mulle liian vaalea, joten ehkä en laita sitä ollenkaan. Mutta siinä tapauksessa leuka ja posket ovat illalla harmaat, jos ajan parran aamulla; ajanko parran vasta iltapäivällä? Sitten tosin vituttaa töissä koko päivän naama sänkisenä, jos en aja aamulla. Kahta kertaa en kyllä aja saman päivän aikana, ainakaan nyt kun mulla on vain noita halpoja teriä. Ehkä en mene ollenkaan, kun näyttää niin vaikealta paikalta löytääkään tuonne... :(
Tässä angstissa on kai hyvin yksinkertaiset pohjat. Pelottaa, että kun siirtyminen alkaa, niin naiset ei huoli naiseksi ja hylkää, miehet vetää pimeällä kadulla turpaan ja lapset osoittaa sormella ja nauraa. Kaikki parhaat pelot on alkuvoimaisen irrationaalisia.
13.6.2011
Maanantai-illan Internet-viha
<@Zet> mä oon aika pettynyt koko
helsingin yliopiston,
ainejärjestöjen ja HYYn
ilmapiiriin. hirveesti on
kaikenlaista ohutta
perinteestä puhumista ja
liturgista hurskastelua, mut
se mitä käytännössä tapahtuu
on et myydään laittomasti
kaljaa paskaisissa
kivitaloissa koko suomen
kalleimmilla tonteilla.
<@Zet> sit käydään kerran viikossa
luennolla ja ollaan
kateellisia kaikille jotka on
vähänkin tehokkaampia
7.6.2011
Somalin kurssilla on kivaa
Eilen alkoi Helsingin kesäyliopiston somalin kielen kurssi. Kävin tänään siis toista kertaa istumassa siellä aurinkoista kesäiltaa. Eikä kyllä haittaa yhtään, koska sen verran monta vuotta olen yrittänyt somalin kurssia havitella!
Tähän mennessä olen tosi tyytyväinen. Opettajan nimi on Liibaan (geneerisesti "länsimaaksi" translitteroituna Liban – tästä myöhemmin), ja hän käyttää kielitieteellistä terminologiaa tottuneesti. Esimerkiksi moniin Kielikeskuksen kursseihin verrattuna opetus on paljon vähemmän lingvistiä turhauttavaa! Liban on opiskellut ainakin suomea ja venäjää ja puhuu suomea erinomaisesti. Luentoja on neljästi viikossa ja ne kestävät kolme tuntia, mikä on mukavaa, koska harvakseltaan luennoitavilla kielikursseilla pääsee yleensä kokoontumisten välissä unohtamaan paljon asioita. Libanin karismaattista esiintymistä ei myöskään kyllästy seuraamaan. Kertakaan ei ole ajatus harhaillut, vaan olen seurannut koko ajan. Huumoria ei puuttunut eilenkään, kun harjoiteltiin vokatiivin oikeanlaista sävelkorkoa ja äänenkäyttöä (metapäämääränä tietysti myös opiskelijoiden suullinen aktivoiminen ja toisiinsa totuttaminen).
Itse somalin kieli on tosi jännä, eniten fonologisesti ja syntaktisesti. On pitkiä vokaaleja ja konsonantteja, mutta kaksoiskonsonanttien esiintymät ovat varsin rajatut (mm. gg sallittu, kk ei). Ja sitten on tietysti koko liuta erilaisia kurkkuäänteitä, mm. soinniton ja soinnillinen faryngaalifrikatiivi, glottaaliklusiili ja soinniton uvulaariklusiili.
Suomalaiselle vaikeiden konsonanttien lisäksi on vielä suprasegmentaali-ilmiö, jota oppikirja sanoo sävelkoroksi. Sen kuvaaminen on selvästi perustutkimuksessa vähän kesken, koska kuulemma eri kieliopeissa sitä merkitään eri tavalla ja kutsutaan erilaisilla termeillä, eikä minulle ole vielä ihan selvinnyt, mitä kaikkea siihen liittyy. Jonkin verran se on sama asia kuin sanapaino esim. venäjässä, mutta ei ihan. Sävelkorko on yhdelle vokaalille (myös esim. pitkän vokaalin tai diftongin etu- tai jälkiosalle) kohdistuva ilmiö, joka nostaa vokaalin sävelkorkeutta aavistuksen ja ainakin yleensä kai myös pidentää sitä vähän. Joka tapauksessa vaikea tuottaa ja kuulla. Sävelkorkoja voi myös olla useita yhdessä sanassa (búuggií 'the book'). Se voi olla täysin mielivaltaisella tavulla ja siten ainakin minulle vaikeasti äännettävissä kohdissa (wanaagsán 'hyvä', waryáa 'hei, moi'). Se myös välillä erottaa merkityksiä (ínan 'poika' vs. inán 'tyttö'; éy 'koira' vs. eý 'koirat'). Ja kuten tällaisille korko- ja painosensitiivisille kielille tuntuu olevan tyypillistä, normaalissa kirjoituksessa sävelkorkoa ei merkitä. Oppikirjassakaan niitä ei lukuteksteissä ole, vaan ainoastaan sanastoissa.
Syntaksissa erikoista on, että lausetyyppejä/tapaluokkia merkitään pakollisilla morfeemeilla, jotka yleensä taipuvat persoonassa, luvussa ja suvussa. Esim. indikatiivilauseissa on tapaluokkamerkitsin (taikka "verbaalinen subjektipronomini") waa ja interrogatiivilauseissa ma. Näin persoonataivutus (ja 3. persooassa suku) tulee lauseessa kahteen paikkaan, sekä "verbaaliseen subjektipronominiin" että itse verbiin (glossaus jotain vähän sinnepäin):
En ole pitkään aikaan näin innostunut uudesta kielestä! Teen läksyt heti luennolta tultuani, tutkin kirjasta seuraavan luennon aiheet etukäteen, teen paljon kysymyksiä ja kuuntelen herkeämättä. Olen oppinut ihan hurjasti jo kahdessa päivässä!
Ai niin, nimien translitteroinnista piti sanoa jotain, mutta teksti on jo niin pitkä, että jääköön ensi kertaa...
Tähän mennessä olen tosi tyytyväinen. Opettajan nimi on Liibaan (geneerisesti "länsimaaksi" translitteroituna Liban – tästä myöhemmin), ja hän käyttää kielitieteellistä terminologiaa tottuneesti. Esimerkiksi moniin Kielikeskuksen kursseihin verrattuna opetus on paljon vähemmän lingvistiä turhauttavaa! Liban on opiskellut ainakin suomea ja venäjää ja puhuu suomea erinomaisesti. Luentoja on neljästi viikossa ja ne kestävät kolme tuntia, mikä on mukavaa, koska harvakseltaan luennoitavilla kielikursseilla pääsee yleensä kokoontumisten välissä unohtamaan paljon asioita. Libanin karismaattista esiintymistä ei myöskään kyllästy seuraamaan. Kertakaan ei ole ajatus harhaillut, vaan olen seurannut koko ajan. Huumoria ei puuttunut eilenkään, kun harjoiteltiin vokatiivin oikeanlaista sävelkorkoa ja äänenkäyttöä (metapäämääränä tietysti myös opiskelijoiden suullinen aktivoiminen ja toisiinsa totuttaminen).
– Faadumo : Faadumáy.
– FAADUMÁY, niin että Faadumo kuulee sinne Itäkeskukseen asti, että häntä kutsutaan.
Itse somalin kieli on tosi jännä, eniten fonologisesti ja syntaktisesti. On pitkiä vokaaleja ja konsonantteja, mutta kaksoiskonsonanttien esiintymät ovat varsin rajatut (mm. gg sallittu, kk ei). Ja sitten on tietysti koko liuta erilaisia kurkkuäänteitä, mm. soinniton ja soinnillinen faryngaalifrikatiivi, glottaaliklusiili ja soinniton uvulaariklusiili.
Suomalaiselle vaikeiden konsonanttien lisäksi on vielä suprasegmentaali-ilmiö, jota oppikirja sanoo sävelkoroksi. Sen kuvaaminen on selvästi perustutkimuksessa vähän kesken, koska kuulemma eri kieliopeissa sitä merkitään eri tavalla ja kutsutaan erilaisilla termeillä, eikä minulle ole vielä ihan selvinnyt, mitä kaikkea siihen liittyy. Jonkin verran se on sama asia kuin sanapaino esim. venäjässä, mutta ei ihan. Sävelkorko on yhdelle vokaalille (myös esim. pitkän vokaalin tai diftongin etu- tai jälkiosalle) kohdistuva ilmiö, joka nostaa vokaalin sävelkorkeutta aavistuksen ja ainakin yleensä kai myös pidentää sitä vähän. Joka tapauksessa vaikea tuottaa ja kuulla. Sävelkorkoja voi myös olla useita yhdessä sanassa (búuggií 'the book'). Se voi olla täysin mielivaltaisella tavulla ja siten ainakin minulle vaikeasti äännettävissä kohdissa (wanaagsán 'hyvä', waryáa 'hei, moi'). Se myös välillä erottaa merkityksiä (ínan 'poika' vs. inán 'tyttö'; éy 'koira' vs. eý 'koirat'). Ja kuten tällaisille korko- ja painosensitiivisille kielille tuntuu olevan tyypillistä, normaalissa kirjoituksessa sävelkorkoa ei merkitä. Oppikirjassakaan niitä ei lukuteksteissä ole, vaan ainoastaan sanastoissa.
Syntaksissa erikoista on, että lausetyyppejä/tapaluokkia merkitään pakollisilla morfeemeilla, jotka yleensä taipuvat persoonassa, luvussa ja suvussa. Esim. indikatiivilauseissa on tapaluokkamerkitsin (taikka "verbaalinen subjektipronomini") waa ja interrogatiivilauseissa ma. Näin persoonataivutus (ja 3. persooassa suku) tulee lauseessa kahteen paikkaan, sekä "verbaaliseen subjektipronominiin" että itse verbiin (glossaus jotain vähän sinnepäin):
Waan akhríyayaa. W-aan akhrí-yayaa. IND-1SG lukea-1SG.PRES.PROG 'Minä luen.'
En ole pitkään aikaan näin innostunut uudesta kielestä! Teen läksyt heti luennolta tultuani, tutkin kirjasta seuraavan luennon aiheet etukäteen, teen paljon kysymyksiä ja kuuntelen herkeämättä. Olen oppinut ihan hurjasti jo kahdessa päivässä!
Ai niin, nimien translitteroinnista piti sanoa jotain, mutta teksti on jo niin pitkä, että jääköön ensi kertaa...
4.6.2011
3.6.2011
Handelsläroverkets kvinnor, dom verkligen översätter mitt huvud
Tänään olin töissä, kävelin paljon, join teetä, söin jäätelöä ja mietin johtimia.
Otin myös pari valokuvaa.
-telO
- jäätelö
- hyytelö
- suutelo
- ...?
-(i)sO
- nuoriso
- ...?
Otin myös pari valokuvaa.
25.5.2011
df -h
<@A> onko df nyt joku muu kuin se joka kertoo onko levy täysi? <@B> dwarf fortress <@B> one game to rules them all <@A> aijaa <@C> Siinä pitäisi olla -h -vipu! :D
19.5.2011
Vittu nii
minua ärsyttää runokirjat
helvetisti kuluu paperia
monta sanaa enemmän mahtuis sivulle
mutta ei minun tarvitse
sillä MINÄ olen RUNOILIJA
Vain tytöille
< X> hahhaaaa
< X> soitin toissapäivänä yhestä kämpästä, tyyppi
sanoi että löytyi jo asukas
< X> eilen se on pistäny uuden ilmotuksen, lisätyllä
tekstillä "HUOM! Vain tytöille."
< X> jos olisin tyttö, asuisin jo nyt keskustassa
halvalla ja eläisin sweettiä lifeä nii
15.5.2011
12 Days Without Facebook
I joined Facebook some time in the latter half of 2007. Today marks day 12 since I deleted my account, and I thought I would write down some of my thoughts on social networking. Another point of this post is to give an in-depth answer to the baffled "why aren't you on Facebook anymore!?" questions I have received.
A related problem is that using Facebook I never felt particularly connected or present to anyone. Facebook created an illusion of being connected to everybody at once, even though I was still alone, reading about other people's crap and posting about my own. Passively watching a nondescript mass of people's lives chaotically unfold before your eyes is just weird. There is no interaction, and more importantly, no context. I don't want to read about my mother's knee operation, an old classmate's bowel movements and news of a death in someone's family, all within the same 5 minutes.
When they introduced the chat feature, Facebook became a whole lot more meaningful, but only marginally. The chat improves on the interactivity and one-on-one communication, as well as makes the overall experience more human.
But chat has been done before, and much better. Chatting on the Internet has been around for decades, and people are accustomed to it. The concept is simple: you talk to another person, or to a number of persons, and usually you can see which other people can see what you are saying. With Facebook posts, things are way more complicated. Privacy settings are quite convoluted, and there are entire websites devoted to people making fools of themselves on Facebook, about 40% of the time precisely because they have trouble perceiving social context and keeping track of who sees what they are posting.
It used to be that email was one to one (or atleast to the people explicitly listed as recipients), chat was one to one or many to many who you can see constantly listed, and websites were one to the whole world. In Facebook, posts are visible to a very complicated set of people, defined by all kinds of groups, pages, friend lists, privacy settings and even per-post visibility settings. To me, this gets confusing very quickly, or at the very least frustrating, to keep going through the thought process of who might or might not see what you are posting. And what if you forgot to add someone to your "co-workers" friend list which you have otherwise blocked from seeing your wall, for instance?
This is perhaps what bothers me the most. Social networking as of today is in the hands of very few private companies, and the whole phenomenon is very heavily commercialized. It used to be that the Internet was far less centralized (infrastructurally, politically and commercially). Basic communications infrastructure, such as email, IRC and Usenet servers, was offered by ISP's as part of the service you subscribe to. People publishing websites either self-hosted or put their sites on their university's or ISP's server, or they purchased web-hosting individually for their own needs. Facebook is a huge, single corporate entity that really does not have any competition. It is essentially a black box with regards to what you put in there, and I think it would be wise to take some heed in things the likes of Julian Assange are saying about it.
On the other hand, I feel that Facebook has kept me from blogging more than I have. Given that most of the people who read my blog are also my close friends, just posting a link with ten words of commentary was so much easier than properly blogging about something that I eventually never got around to writing the blog post.
What is wrong with web 2.0 social networking?
A number of things seem unattractive to me in the Internet social networking we have today. While social networks as a sociological concept are relatively old, established and useful as such, it somehow makes me sad to see them revealed and made explicit the way Facebook does. My friendships and acquaintances are dear to me on a very deep level, and it disturbs me to see Facebook lay my connections out for me. While there are no outright node graphs on Facebook such as the ones on the Wikipedia page I linked to (although I'm sure there's a clumsy app that does that for you, complete with bad grammar and lots of typos), seeing my "mutual friends" with everybody all the time just seemed a bit superfluous. I am not disputing that social networks are a useful way to model human behaviour in sociology, but I don't need to be reminded of what my life looks like laid out flat like that, because it makes the experience very hollow and depressing.A related problem is that using Facebook I never felt particularly connected or present to anyone. Facebook created an illusion of being connected to everybody at once, even though I was still alone, reading about other people's crap and posting about my own. Passively watching a nondescript mass of people's lives chaotically unfold before your eyes is just weird. There is no interaction, and more importantly, no context. I don't want to read about my mother's knee operation, an old classmate's bowel movements and news of a death in someone's family, all within the same 5 minutes.
When they introduced the chat feature, Facebook became a whole lot more meaningful, but only marginally. The chat improves on the interactivity and one-on-one communication, as well as makes the overall experience more human.
But chat has been done before, and much better. Chatting on the Internet has been around for decades, and people are accustomed to it. The concept is simple: you talk to another person, or to a number of persons, and usually you can see which other people can see what you are saying. With Facebook posts, things are way more complicated. Privacy settings are quite convoluted, and there are entire websites devoted to people making fools of themselves on Facebook, about 40% of the time precisely because they have trouble perceiving social context and keeping track of who sees what they are posting.
It used to be that email was one to one (or atleast to the people explicitly listed as recipients), chat was one to one or many to many who you can see constantly listed, and websites were one to the whole world. In Facebook, posts are visible to a very complicated set of people, defined by all kinds of groups, pages, friend lists, privacy settings and even per-post visibility settings. To me, this gets confusing very quickly, or at the very least frustrating, to keep going through the thought process of who might or might not see what you are posting. And what if you forgot to add someone to your "co-workers" friend list which you have otherwise blocked from seeing your wall, for instance?
What Facebook is about
The users are not Facebook's customers. They are the product. Facebook sells user profiles and social network data to advertisers so that they may better target their ads to very specific demographics. The advertisers are Facebook's customers, and what they are buying is roughly everything you post on Facebook (not really the things you post, but all kinds of statistical meta data automatically syndicated from it). You are working for them for free.This is perhaps what bothers me the most. Social networking as of today is in the hands of very few private companies, and the whole phenomenon is very heavily commercialized. It used to be that the Internet was far less centralized (infrastructurally, politically and commercially). Basic communications infrastructure, such as email, IRC and Usenet servers, was offered by ISP's as part of the service you subscribe to. People publishing websites either self-hosted or put their sites on their university's or ISP's server, or they purchased web-hosting individually for their own needs. Facebook is a huge, single corporate entity that really does not have any competition. It is essentially a black box with regards to what you put in there, and I think it would be wise to take some heed in things the likes of Julian Assange are saying about it.
What Facebook is good for
I have noticed that circulating "funny office emails" have practically disappeared, which is a very good thing. Idle chatter, pictures of cats and GIF animations of athletes suffering impacts to the groin are now being posted on Facebook, which seems like a much better environment for that kind of thing. Facebook is great for spreading information among people you know. The event function is great for organizing parties and things. If you have a light-hearted link you want to share with one person or a group of people, it is generally bad form to mass-email it to everyone, but you might paste it on an IRC channel or you might post it on your or someone else's Facebook wall.On the other hand, I feel that Facebook has kept me from blogging more than I have. Given that most of the people who read my blog are also my close friends, just posting a link with ten words of commentary was so much easier than properly blogging about something that I eventually never got around to writing the blog post.
tl;dr
- The social part in Internet social networking is clunky and deceptive.
- The Internet sold out.
- Facebook is a great low-threshold tool for people who don't know computers to have an instant Internet presense.
- It's not for me. The individual things that Facebook does have been done before, with an option for anonymity and greater stability.
26.4.2011
Vanha tottumus
Tänään oli töissä puhe kotipaikkakuntani paikannimistä. Tulin sanoneeksi, että "mun vanhemmat asuu kylässä nimeltä X". Vasta 10 minuuttia keskustelun jälkeen muistin, että eihän mulla olekaan enää kuin yksi.
:(
:(
18.4.2011
Optikolta soitettiin
- "moi kuule sun silmälasit on tullu, ja aurinkolasit on tullu kans, mut täs on nyt hei sattunu joku virhe"
- "aijaa?"
- "joo kato hei näis aurinkolaseis on nyt naisten sangat, ja mä luulen et niis sun sovittamissa on ehkä ollu väärä viivakooditarra tai jotain, et mä oon täs nyt yrittäny selvittää. nii sitä vaan soitin, et muistaksä yhtään, millaset sangat sä valitsit?"
- *kuvailen sangat*
- "aijaa sä otit nää! just joo, eiku hei kyl nää sit on sun! no ei sitte mitään ongelmaa, et tuu vaan huomenna hakee. kymmeneltä avataan!"
Kaveri oli ihan vaan olettanut, et kun oli naisten sangat, niin pakko olla virhe, ja jäänyt sitten puoleksitoista tunniksi ylitöihin selvittämään, että miksi tehtaalta on tullut väärät sangat. Jos olisi sovitusti lähettänyt tekstiviestin jo iltapäivällä (siis aukioloaikana), niin olisin saanut lasini jo tänään! Mutta tärkeämpää oli suojella asiakkaan maskuliinisuutta, kuin tiedottaa tilauksen saapumisesta mahdollisimman pian.
17.4.2011
Suomen kielen graduille sopiva LaTeX-pohja
Päätin modularisoida gradussa käyttämäni LaTeX-määrittelyt, jotta niistä voi joku muukin hyötyä.
Version 0.1 voi imuroida tästä: http://www.tuomo.fi/latex/HY-suomi-gradupohja-0.1.tar.gz.
Uusimman julkaisun saa tästedes osoitteesta http://www.tuomo.fi/latex/HY-suomi-gradupohja-latestrelease.
Lisäksi voi seurata suoraan git-repoa:
Tässä ohjeet paketin README-tiedostosta:
Lisenssistä en koodauksen hurmiossa versiossa 0.1 huomannut mainita mitään, mutta siis ihan vapaata kamaahan tämä on. Luovun kaikista tekijänoikeuksistani tässä yhteydessä julkaistuun itse kirjoittamaani materiaaliin ("public domain"). Teosta saa käyttää, esittää, muokata ja kopioida ihan miten huvittaa.
Edellä mainittu ei koske tiedostoa
edit 6.5.2011: Tässähän oli jäänyt ihan väärät linkit. Korjasin.
Version 0.1 voi imuroida tästä: http://www.tuomo.fi/latex/HY-suomi-gradupohja-0.1.tar.gz.
Uusimman julkaisun saa tästedes osoitteesta http://www.tuomo.fi/latex/HY-suomi-gradupohja-latestrelease.
Lisäksi voi seurata suoraan git-repoa:
git clone http://www.tuomo.fi/latex/HY-suomi-gradupohja.git mun_graduTässä ohjeet paketin README-tiedostosta:
LaTeX-pohja Helsingin yliopiston suomen kielen pro gradu -tutkielmille
VERSIO 0.1 -- 17.4.2011
Tämä on Helsingin yliopiston suomen kielen oppiaineen pro gradu -tutkielmalle asettamien muotosääntöjen mukainen LaTeX-pohja. Ohjeet ovat saatavilla osoitteesta <http://www.helsinki.fi/hum/skl/opiskelu/ohjeet.pdf>.
Jos havaitset, että pohja on jollakin tavalla ohjeiden vastainen, olethan kiva ja ilmoitat asiasta.
Pohja käyttää seuraavia paketteja, jotka eivät ole mitään kovin erikoisia, vaan sisältyvät ainakin Ubuntun kokoelmista saatavaan TeX Live -ohjelmistoon:
- mathptmx (ei pakollinen, jos tykkää Computer Modern -fontista)
- babel
- setspace
- fancyhdr
- natbib
- geometry
1. KÄYTTÖ LINUXILLA, BSD:LLÄ TAI MUULLA UNIX-TYYPPISELLÄ
1.1 ASENNUS
Ubuntussa ainakin seuraavat paketit:
# aptitude install texlive \
texlive-lang-finnish
Ehkä myös:
# aptitude install texlive-generic-extra \
texlive-generic-recommended \
texlive-humanities texlive-extra-utils
Makefilen käyttöä varten:
# aptitude install make
1.2 KIRJOITTAMINEN
Tiedostoon gradu.tex ei tarvitse tehdä muutoksia *juuri mitään* muutoksia. Ainoastaan alun \documentclass-riviltä saattaa olla tarpeellista poistaa sana "draft" — se on asetus, joka merkitsee mustilla palkeilla ladontaongelmia, kuten ylitäysiä rivejä.
Kansilehden tekstit tulevat tiedostoihin kansilehti/-hakemistossa. Otsikko tulee tiedostoon kansilehti/otsikko.tex, oikean alanurkan tiedot tiedostoon kansilehti/alanurkka.tex.
Kirjoita dokumentin sisällöt tiedostoihin (tai tiedostoon) tex/-hakemiston alle. Viittaa näihin tiedostoihin \input{}-komennolla tiedostosta input-lista.tex.
Hakemisto img/ on olemassa valmiiksi mahdollisia kuvaliitteitä varten.
Laita lähdeviitelistat bib/-hakemistoon, ja viittaa myös näihin tiedostossa input-lista.tex komennolla \bibliography{}.
Koska tiedostoa gradu.tex ei tarvitse editoida, voit päivittää suoraan sen päälle uusimman version, jos siihen tulee muutoksia.
Yleisopas LaTeXin käyttöön löytyy esimerkiksi osoitteesta <http://en.wikibooks.org/wiki/LaTeX>.
1.3 VALMIIN TIEDOSTON KOKOAMINEN
PDF-tiedosto:
$ make pdf
DVI-tiedosto (et varmaankaan tarvitse):
$ make dvi
1.4 KOKOAMISESSA LUOTUJEN TIEDOSTOJEN POISTO
$ make clean
2. KÄYTTÖ WINDOWSILLA TAI MACILLÄ
Muuten sama kuin yllä, mutta opettele itse LaTeXin asentaminen, koska mä en osaa lol.
Lisenssistä en koodauksen hurmiossa versiossa 0.1 huomannut mainita mitään, mutta siis ihan vapaata kamaahan tämä on. Luovun kaikista tekijänoikeuksistani tässä yhteydessä julkaistuun itse kirjoittamaani materiaaliin ("public domain"). Teosta saa käyttää, esittää, muokata ja kopioida ihan miten huvittaa.
Edellä mainittu ei koske tiedostoa
HY-suomen-kieli.bst, sillä se on työkaluohjelmalla generoitu, eikä ole siis oma teokseni. Kyseisen tiedoston kopiointia koskeva lisenssi sisältyy tiedostoon itseensä, ja esitän sen myös tässä:%% Copyright 1994-2005 Patrick W Daly
% ===============================================================
% IMPORTANT NOTICE:
% This bibliographic style (bst) file has been generated from one or
% more master bibliographic style (mbs) files, listed above.
%
% This generated file can be redistributed and/or modified under the terms
% of the LaTeX Project Public License Distributed from CTAN
% archives in directory macros/latex/base/lppl.txt; either
% version 1 of the License, or any later version.
% ===============================================================
edit 6.5.2011: Tässähän oli jäänyt ihan väärät linkit. Korjasin.
6.4.2011
Best spam ever
From: (redacted) Subject: Free heroin shipping! To: misc@openbsd.org FREE HEROIN SHIPPING! 1. Heroin, in liquid and crystal form. 2. Rocket fuel and Tomohawk rockets (serious enquiries only). 4. New shipment of cocaine has arrived, buy 9 grams and get 10th for free. Everebody welcome, but not US citizens, sorry. ATTENTION. Clearance offer. Buy 30 grams of heroin, get 5 free. Please contact: (redacted)@gmail.com PHONE (redacted) FAX (redacted) Afghanistan
20.3.2011
Tietotekniikan kielipolitiikkaa
Tietotekniikka on erikoisala, joka elää, päivittyy ja muuttuu koko ajan. Ala on ylivoimaisen englanninkielinen ja Amerikka-keskeinen – ainakin ollut perinteisesti. Suomessa on vuosikymmenet yritetty pysyä perässä ja vaihtelevalla menestyksellä suomentaa tietoteknistä sanastoa. Aihe on tulenarka monilla harrastajien IRC-kanavilla, sillä käännökset ovat usein epämääräisiä, tyylillisesti kankeita tai vähintään jäljessä kehityksestä. Minun on pitänyt jo pitkään blogata suomenkielisestä tietokoneterminologiasta, koska siinä on mielestäni muutamia ongelmia ja siksi potentiaalia tutkimusaiheeksi.
2000-luvun maailmassa Kiina on valtavaa kyytiä kasvava talous- ja teknologiamammutti. Kiina on yhteiskuntana tunnetusti kommunistinen ja muutenkin omintakeinen länsimaisesta näkökulmasta. Luottamus länsimaihin ja varsinkaan kapitalismiin ei kai ole korkeimmillaan, joten Kiinassa on ymmärtääkseni jo pitkään painotettu omalähtöistä ja kommunistiseen valtiomalliin sopivampaa tietotekniikkaa. Esimerkiksi 1990-luvun lopulla Kiinan tiedeakatemia aloitti Red Flag Linux -projektin, jonka tarkoituksena oli luoda laadukas kiinalainen Linux-distribuutio kiinalaisiin tarpeisiin. Maailmalla katsottiin tämän tarkoituksena olevan vähentää kiinalaisten riippuvuutta amerikkalaisista Microsoft-tuotteista jne.
Selailin tässä kiinalaisen tietokonevalmistaja Lemote Technologyn (jonka tuotteesta muuten lisää myöhemmin!) foorumia Google-kääntäjän avulla, ja silmiin pisti tämä ketju, jossa näyttää olevan keskustelua siitä, millä kielellä ohjelmistokehitystä Kiinassa pitäisi tehdä: englanniksi vai kiinaksi. (Tässä alkuperäinen kiinankielinen sivu: 中文编程: 把别人学英语的时间用来学计算机.) En ole vielä lukenut kovin pitkälle, enkä tiedä kuinka mielekästä konekäännöstä on lukeakaan, mutta tähän mennessä keskustelu on näyttänyt hyvin kiinnostavalta. Kiinaa osaavalle tämä juttu on varmasti vieläkin mielenkiintoisempaa.
Olen keskustellut jonkin verran esim. irkissä siitä, kannattaako ohjelmointia tehdä suomeksi vai ei. Itse teen nykyään kaiken ohjelmoinnin englanniksi: muuttujien nimet, kommentit ja dokumentaatiot. Suurin syy on se, että käyttämieni ohjelmointikielten syntaksit kuitenkin pohjautuvat englannin kieleen, joten jos koodin sekaan ryhtyy työntämään suomea, on tuloksena kohta päänsärkyä aiheuttava sekamelska.
Joka tapauksessa pohdinnanarvoisia juttuja kaikissa ei-englanninkielisissä kulttuureissa!
2000-luvun maailmassa Kiina on valtavaa kyytiä kasvava talous- ja teknologiamammutti. Kiina on yhteiskuntana tunnetusti kommunistinen ja muutenkin omintakeinen länsimaisesta näkökulmasta. Luottamus länsimaihin ja varsinkaan kapitalismiin ei kai ole korkeimmillaan, joten Kiinassa on ymmärtääkseni jo pitkään painotettu omalähtöistä ja kommunistiseen valtiomalliin sopivampaa tietotekniikkaa. Esimerkiksi 1990-luvun lopulla Kiinan tiedeakatemia aloitti Red Flag Linux -projektin, jonka tarkoituksena oli luoda laadukas kiinalainen Linux-distribuutio kiinalaisiin tarpeisiin. Maailmalla katsottiin tämän tarkoituksena olevan vähentää kiinalaisten riippuvuutta amerikkalaisista Microsoft-tuotteista jne.
Selailin tässä kiinalaisen tietokonevalmistaja Lemote Technologyn (jonka tuotteesta muuten lisää myöhemmin!) foorumia Google-kääntäjän avulla, ja silmiin pisti tämä ketju, jossa näyttää olevan keskustelua siitä, millä kielellä ohjelmistokehitystä Kiinassa pitäisi tehdä: englanniksi vai kiinaksi. (Tässä alkuperäinen kiinankielinen sivu: 中文编程: 把别人学英语的时间用来学计算机.) En ole vielä lukenut kovin pitkälle, enkä tiedä kuinka mielekästä konekäännöstä on lukeakaan, mutta tähän mennessä keskustelu on näyttänyt hyvin kiinnostavalta. Kiinaa osaavalle tämä juttu on varmasti vieläkin mielenkiintoisempaa.
Olen keskustellut jonkin verran esim. irkissä siitä, kannattaako ohjelmointia tehdä suomeksi vai ei. Itse teen nykyään kaiken ohjelmoinnin englanniksi: muuttujien nimet, kommentit ja dokumentaatiot. Suurin syy on se, että käyttämieni ohjelmointikielten syntaksit kuitenkin pohjautuvat englannin kieleen, joten jos koodin sekaan ryhtyy työntämään suomea, on tuloksena kohta päänsärkyä aiheuttava sekamelska.
Joka tapauksessa pohdinnanarvoisia juttuja kaikissa ei-englanninkielisissä kulttuureissa!
9.3.2011
HS: Siviilipalvelus halutaan avata naisille
<@Zet> http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Sivii lipalvelus+halutaan+avata+naisille/1135264394473 <@Zet> discuss <@Zet> omasta mielestäni helvetinmoista vittuilua ja pelleilyä <@Zet> siviilipalvelus on valtion asettama rangaistus eettisistä ja uskonnollisista syistä asepalveluksesta kieltäytyville asevelvollisille (tässä maassa miehille) <@Zet> (ja yli n päivää asepalvelusta suorittaneille naisille, jotka kieltäytyy jatkamasta) <@Zet> samaan aikaan sivari on paikka ja instituutio, joka yhdistää tuhansia vakaumuksensa eteen nöyryyttävän työpalvelun suorittaneita ihmisiä <@Zet> vuosikymmeniä perinnettä ja yhteistä hedelmällistä herravihaa <@Zet> mua loukkaa, että asevelvollisuuden perimmäisten arvokeskustelujen ja oikeiden ongelmien purkamisen sijaan nää päättää että no päästetään sinne sit vapaaehtoisia naisia leikkimään ja "hakemaan työkokemusta" <@unihorse> työkokemusta wtf <@Zet> "Kehittämistyöryhmän mukaan siviilipalvelus tarjoaisi naisille työharjoittelun tapaan tilaisuuden saada työkokemusta." <@Zet> ihan ku nuorten työllistymisessä ei olis ongelmana nimenomaan se, että työnantajalla on niskaote <@Zet> pompotetaan harjotteluista ja pätkätöistä toiseen <@Zet> nii nyt sit on ihan jepa, että sivarista tehdään kaikille ihmisille ihan varteenotettava tapa tutustua työelämään <@Zet> puretaan tavanomainen työsuhde siitä pois kokonaan! <@Zet> kaikki nuoret vaan asumaan joko kasarmille tai työnantajan osottamaan kämppään <@Zet> elämään paskalla päivärahalla
edit: Täällä AKL:n kanta laajemmin kehittämistyöryhmän mietintöön
25.2.2011
22.1.2011
Hernekeittohampurilainen
Tein tänään tällaista äidin luona.
Hernaripihvejä on tosi helppo tehdä. Laita kulhoon tölkillinen hernekeittoa, 1 dl perunajauhoja, ½ dl kaurahiutaleita, hienonnettu sipuli ja mausteita (esim. paprikajauhetta, mustapippuria, suolaa, garam masalaa). Sekoittele sörsseli tasaiseksi tahnaksi ja anna turvota hetken aikaa. Muotoile pihveiksi ja paista pannulla runsaassa öljyssä n. 3 minuuttia per puoli.
Hernaripihvejä on tosi helppo tehdä. Laita kulhoon tölkillinen hernekeittoa, 1 dl perunajauhoja, ½ dl kaurahiutaleita, hienonnettu sipuli ja mausteita (esim. paprikajauhetta, mustapippuria, suolaa, garam masalaa). Sekoittele sörsseli tasaiseksi tahnaksi ja anna turvota hetken aikaa. Muotoile pihveiksi ja paista pannulla runsaassa öljyssä n. 3 minuuttia per puoli.
19.1.2011
11.1.2011
Sementtiä ja kahvia
Tämä on kertomus isästäni, joka kuoli marraskuussa 2010. Se on aika pitkä.
Olipa kerran 1990-luku ja lama. Isovanhemmat jäivät eläkkeelle ja halusivat muuttaa takaisin Savoon. Isä oli kolme vuotta aiemmin saanut valmiiksi itse rakennetun omakotitalon viiden kilometrin päässä vanhempiensa talosta, lapsuudenkodistaan. Ukilla ja mummolla oli jotain ongelmia talonsa myynnissä, joten isä auttaakseen osti vanhemmiltaan lapsuudenkotinsa, ja meidän perhe muutti siihen. Itse rakennettu omakotitalo myytiin.
1992 minä menin kouluun. Isä joutui kohta työttömäksi ja jäi kotiin hoitamaan minua ja veljeäni. Hän ei ollut toimettomana, vaan vei meidät kouluun joka päivä ja puuhasi kotona niitä näitä. Opiskeli ympäristönsuojelua ja jätehuoltolakia; oli 10 vuotta aikaansa edellä viherpiiperryksessä (joka tosin sen 10 vuoden aikana sitten taisi lopahtaa). Meillä oli varmaan kylän ensimmäinen kompostori. Isä toimi paikallisessa työttömien yhdistyksessä, demareissa, kunnallispolitiikassa ja koulun vanhempainyhdistyksessä.
Meidän talo on haja-asutusalueella, aika kaukana kunnan keskuksesta, ja leikimme paljon pihalla kahdestaan veljeni kanssa. Koulukavereita en nähnyt kovin usein koulussa vietetyn ajan ulkopuolella.
Noin 1994 tai niillä main oli talvella paljon lunta. Rakensimme koko perheen voimin takapihalle suuren lumilinnan, joka oli silloin minua korkeampi eli varmaan ainakin 140 cm. Isä teki vanerilevystä linnalle tukevan katon, jonka päälle kasattiin sitten vielä lisää lunta. Sen jälkeen ulkoseinämälle tuotiin lunta, ja sitten saattoi linnan katolle kiivettyään laskea luiskaa pitkin pulkalla alas. Lapsen innolla sitten laskimme ja laskimme, ja pulkka kulki aina vain pidemmälle.
Lopulta umpihankeen jämäkäksi kouruksi muotoutunutta pulkkamäkeä riitti varmaan ainakin sadan metrin verran, aina lumesta umpeutuneen ojan yli tontinrajan tuolle puolen, naapurin sedän viljapellolle. Pakkasten tultua isä otti esiin sellaisen nestekaasuliekinheittimen, jolla pietään huopakattoa ja tehdään varmaan jotain muutakin. Isällä oli kaikenlaisia työkaluja, joita en kaikkia vieläkään osaa nimetä. Liekinheittimellä isä sitten liekitteli läpi koko pulkkamäen pinnan, jotta se suli vähän ja sitten jäätyi aivan peilipintaiseksi ja luisti paremmin.
Pulkkamäessä kävi laskemassa muitakin kylän kakaroita, joitain koulukavereitani ja koko liuta veljeni kavereita perhepäivähoidosta. Sen paremmassa pulkkamäessä en ole sittemmin laskenutkaan.
Isä syntyi maalaistalossa (siis nimenomaan talossa, ei sairaalassa) Pohjois-Savossa 1950-luvulla, perheen kuopuksena. Olen miettinyt viime aikoina, kuinka 1950-luku oli tavallaan maailmanhistorian juoksussa ja puhtaan kronologisesti ihan äsken, mutta kulttuurisesti todella kauan sitten. 1950-luvulla Suomi oli agraariyhteiskunta. Isä on asunut talossa, jossa ei ollut puhelinta, autoa, televisiota eikä jääkaappia. Kuulemma talvella reellä hakivat järvestä jäitä, jotka säilöttiin kesäksi sahajauhokeon alle. Isä oli nuorena ukin apuna metsätöissä, työkaluina hevonen, reki, kirves ja saha.
Olen nyt vasta käsittänyt, että isä on elänyt ja omin käsin kokenut 1900-luvun suomalaisen elinkeinorakenteen mullistuksen, josta minä olen lukenut historiankirjoista. Isän perhe muutti noin 1963 Savosta Helsingin kupeeseen työn perässä, maaltapaon ja kaupungistumisen yhteydessä, niin kuin niin monet muutkin. Ukki oli töissä rakennuksilla kirvesmiehenä ja mummo sairaalassa siivoojana.
Savolaisjuuret ja Helsingin vaikutuspiirissä vietetty 1960–70-luvun nuoruus jättivät isään tietysti kaksipuolisen identiteetin, joka on periytynyt minullekin. Isä puhui vanhemmilleen ja muille savolaisille savoa, mutta muuten yleispuhekieltä. Ukki ja mummo muuten puhuivat mielestäni hyvin leveää ja poikkeuksellisen peittelemätöntä pohjoissavolaismurretta, jossa olivat liudennukset ja muut kommervenkit hyvin paikoillaan.
Isä oli kuitenkin hyvin sisällä eteläsuomalaisessa elämänmenossa nuoruudessaan, ja osasi sujuvasti myös stadin slangia. Ja mikseipä olisi osannut, kun kerran Tapani Lehtinen osasi Porvoossa asti. Isä alkoi harrastaa yhdistystoimintaa jo varhain, kun perusti kavereidensa kanssa mm. paikkakunnan ensimmäisen suomenkielisen partiosekalippukunnan (siis tytöille ja pojille yhteisen) vuonna 1975.
1970-luvun lopulla isä muutti opiskelemaan ja tapasi äidin samassa rannikkokaupungissa. He valmistuivat opinnoistaan 1980-luvun alkupuolella, isä rakennusinsinööriksi ja äiti sihteeriksi. Opiskeluaikanaan isä asui ensimmäistä kertaa kaupungissa ja oli opintojen ohella töissä talonmiehenä. Hän asui talonmiehen työasunnossa samassa rakennuksessa. Kertomusten perusteella se oli raskasta työtä sen ajan karstaavien lämmityskattiloiden ja tentteihin lukemisten ristipaineessa. Kaupunkielämä ja tyttöystävä (äitini) opettivat paljon uutta, mm. sellaisia asioita kuin elokuvat ja pizza.
Insinööriydestä huolimatta isä oli fiksu mies. Hänelle olivat tärkeitä totuus, viisaus, rehellisyys, kohtuus, ystävyys, rakkaus ja kunnia. Lisäksi tosin myös miehuus, uskonto ja isänmaa, jotka myöhemmin muodostuivat minun ja isän välisiksi konfliktitekijöiksi.
Isä kirjoitti äidinkielestä laudaturin, jonka voi tietysti ajatella olevan paperilla parempi suoritus kuin minun eximiani, jota tosin ei silloin ollut olemassakaan. Mittelö jääköön ratkaisemattomaksi. Isän aine käsitteli kristinuskon ja islamin suhteita. En muista, mitä minun aineeni käsitteli.
Jo kun olin vasta pieni koululainen, isä kehotti ajattelemaan omilla aivoilla. Että ei ole hyvästä vain nyökytellä ja niellä kaikkea, mitä opettaja väittää, jos ei sanomassa tuntunut olevan järkeä. Kyseenalaistaminen oli jo osa sanavarastoani alle 9-vuotiaana. Esikouluopettaja soitti meille kotiin ja mäkätti, että "-- väittää vastaan opettajalle tunnilla". Isä rauhallisesti tiedusteli, millaisesta asiasta oli kysymys. "Oikeassahan se oli, mutta ei silti tuolla tavalla tunnilla saisi..." jatkoi opettaja.
Kotiläksyihin sai enemmän kannustusta ja jonkinlaista valmennusta kuin neuvoja suoraan. Piti osata löytää tekstistä tärkein, oppia näkemään kokonaisuuksia, syitä ja seurauksia. Piti mennä ajoissa nukkumaan, että on virkeänä koulussa. "Valkeus nauraa pimeyden töille."
Isä sai kohdata omien oppiensa tulokset muutamaankin kertaan, kun kyseenalaistin hänen omia arvojaan. Erosin kirkosta, keskeytin varusmiespalveluksen lyhyen alun jälkeen, menin sivariin ja aloin kasvissyöjäksi. Armeijasta tultuani, helmikuun alussa 2005, isä veti lärvit ja sopersi, että "onneksi ukki ehti jo kuolla, ettei ole tätä näkemässä". Minä kysyin, saanko vielä asua kotona, vai joko pitää alkaa kämpän hakuun. Sain asua, mutta muutin saman vuoden heinäkuussa pois kuitenkin, yhteen tyttöystäväni kanssa. Seuraavana kesänä aloitin sivarin.
Ukki-kommenttia ja muuta käytöstään isä pyysi anteeksi parin päivän päästä.
Mutta elämänkatsomukselliset erimielisyydet olivat vaikeita meille molemmille. Isä oli tietysti aidosti huolissaan, kasvaako minusta kunnon ihminen. Minä tunsin itseni pettymysautomaatiksi. Siksi jotain jäi kokonaan kertomattakin, ja nyt minusta tuntuu, että isä meni hautaan tuntematta minua kokonaan.
Olen oppinut isältä valtavasti myös käytännön asioita. Jo tosi pienenä olen harrastanut jotain nikkarointia ja korjailupuuhia isän kanssa. Osaan käyttää sahaa, poraa, vasaraa, kirvestä, vesuria, vatupassia, talttaa, viikatetta (savoksi viitaketta). Isä opetti lukemaan rakennuspiirustuksia, perusteet sähköopista (joskin ne ovat kyllä unohtuneet), perkaamaan kaloja, savustamaan – ja tietysti ajamaan autolla.
Isällä ja minulla on se yhteistä, että projekteja aloitetaan innokkaasti, mutta ne jäävät yleensä kesken. Minun projektini ovat sellaisia kuin kurssiesseet ja tietokoneohjelmat, isän taas lähinnä omakotitalon ja tontin kunnossapitoon liittyviä. Oli yhteisiäkin keskeneräisiä projekteja: olimme 90-luvun puolivälissä seurakunnan kerhossa, jossa rakennettiin radio-ohjattavia lennokkeja. Pikkuvelikin oli mukana. Rakentaminen, balsapuisten osien vuoleskelu ja liimaaminen oli kivaa, ja lennokki valmistuikin, mutta harrastus lopahti siihen. Härveli taisi päästä yhdelle lennolle, mutta sen jälkeen se on maannut autotallin hyllyllä tyhjänpanttina.
Ehkäpä isä oli sielultaan ikuisesti pikkupoika, jonka oli helppo innostua hauskoista puuhista, mutta aikuista keskittymistä ja pitkäjänteisyyttä ei aina löytynyt niin paljon kuin olisi tarvittu.
Viimeinen yhteinen harrastukseni isän kanssa oli valokuvaus. Isä oli harrastanut sitä 70-luvulla ja ollut valokuvausliikkeessä töissäkin. Hänellä oli vielä tallella kaikki välineet siltä ajalta. Kuvasin isän kanssa yhdessä jo hänen työttömyysaikanaan, ja kehitimme saunaan kyhätyssä pimiössä omia mustavalkokuvia.
Minä sain viime syntymäpäivänäni äidiltä lahjaksi digijärjestelmäkameran, ja rupesin sitten hankkimaan soviterenkaita, joilla sain isän vanhat objektiivit sopimaan uuteen kameraani. Näytin sitten otoksia isälle, ja hän iloitsi siitä, että vanhoista laitteista oli vielä hyötyä.
En oikein muista, milloin isän juominen alkoi lisääntyä, mutta luulen, että joskus 90-luvun laman aikaan. Hän pääsi uudelleen töihin suurin piirtein 1998, mutta ehkä riippuvuus oli jo alkanut silloin. Joka tapauksessa viimeistään yläasteella 2000-luvun alussa kaverit alkoivat vittuilla, että olivat nähneet isän humalassa milloin missäkin.
Kun isä oli humalassa, hänestä tuli katkera, vihainen ja ilkeä. Hän ei koskaan ollut väkivaltainen, mutta kukaan ei sietänyt hänen seuraansa. Sitten hän istui yksin keittiön pöydän ääressä oluttuopin ja Robinson Crusoen tai siltainsinööri Jaatisen kanssa.
Isällä oli paljon tuskaa, huolta ja asiaa, muttei osannut puhua ilman viinaa. Ja viinan kanssa kukaan ei halunnut kuunnella. Ukki ja mummo kuolivat myös 2000-luvun aikana, eikä isä oikein koskaan päässyt yli surustaan. Hän aloitti metsästysharrastuksen synnyinseudullaan, vaali vanhempiensa taloa siellä ja suunnitteli kaikenlaisia projekteja. Ajoi yksin perjantai-iltana Savoon metsälle ja sunnuntai-iltana takaisin kotiin. Maanantaina seitsemäksi töihin.
Luultavasti en osaa kuvitellakaan sitä valtavaa väsymystä ja murhetta.
Sitten isä kuoli. Olimme kaksi päivää aiemmin puhuneet raha-asioista ja isän terveysasioista. Hän soitti usein lääkärissä käytyään ja kertoi tutkimustuloksia ja muuta sellaista. Ei pitänyt olla mitään isompaa sairautta. Ylipainoa toki, mutta ei mitään äkillisesti tappavaa, eikä oikeuslääketieteellinen tutkimuskaan löytänyt selvää kuolinsyytä.
Mutta isälle sopii minusta ihan hyvin tällainen loppu. Olla kuin Arto Paasilinnan työmies, joka seikkailee sementin- ja kahvinhajuisessa, arjenharmaassa Suomenmaassa ja rakentaa oma henkilökohtainen kuningaskuntansa, sitten löytyä kuolleena kosteana marraskuisena aamuna sen ihmeemmin selittelemättä. Sen pituinen se.
Isä tuli kylillä tunnetuksi myös karaokeharrastajana – enemmän innokkaana kuin lahjakkaana. Joku kaveri oli kuulemma luonnehtinut lauluääntä "jäljittelemättömäksi". Tekstin lomassa olevat biisit ovat kaikki sellaisia, joita muistan joskus kuulleeni isän laulamana, tai jotka ainakin ovat artisteilta, joista isä tykkäsi.
Olipa kerran 1990-luku ja lama. Isovanhemmat jäivät eläkkeelle ja halusivat muuttaa takaisin Savoon. Isä oli kolme vuotta aiemmin saanut valmiiksi itse rakennetun omakotitalon viiden kilometrin päässä vanhempiensa talosta, lapsuudenkodistaan. Ukilla ja mummolla oli jotain ongelmia talonsa myynnissä, joten isä auttaakseen osti vanhemmiltaan lapsuudenkotinsa, ja meidän perhe muutti siihen. Itse rakennettu omakotitalo myytiin.
1992 minä menin kouluun. Isä joutui kohta työttömäksi ja jäi kotiin hoitamaan minua ja veljeäni. Hän ei ollut toimettomana, vaan vei meidät kouluun joka päivä ja puuhasi kotona niitä näitä. Opiskeli ympäristönsuojelua ja jätehuoltolakia; oli 10 vuotta aikaansa edellä viherpiiperryksessä (joka tosin sen 10 vuoden aikana sitten taisi lopahtaa). Meillä oli varmaan kylän ensimmäinen kompostori. Isä toimi paikallisessa työttömien yhdistyksessä, demareissa, kunnallispolitiikassa ja koulun vanhempainyhdistyksessä.
Meidän talo on haja-asutusalueella, aika kaukana kunnan keskuksesta, ja leikimme paljon pihalla kahdestaan veljeni kanssa. Koulukavereita en nähnyt kovin usein koulussa vietetyn ajan ulkopuolella.
Noin 1994 tai niillä main oli talvella paljon lunta. Rakensimme koko perheen voimin takapihalle suuren lumilinnan, joka oli silloin minua korkeampi eli varmaan ainakin 140 cm. Isä teki vanerilevystä linnalle tukevan katon, jonka päälle kasattiin sitten vielä lisää lunta. Sen jälkeen ulkoseinämälle tuotiin lunta, ja sitten saattoi linnan katolle kiivettyään laskea luiskaa pitkin pulkalla alas. Lapsen innolla sitten laskimme ja laskimme, ja pulkka kulki aina vain pidemmälle.
Lopulta umpihankeen jämäkäksi kouruksi muotoutunutta pulkkamäkeä riitti varmaan ainakin sadan metrin verran, aina lumesta umpeutuneen ojan yli tontinrajan tuolle puolen, naapurin sedän viljapellolle. Pakkasten tultua isä otti esiin sellaisen nestekaasuliekinheittimen, jolla pietään huopakattoa ja tehdään varmaan jotain muutakin. Isällä oli kaikenlaisia työkaluja, joita en kaikkia vieläkään osaa nimetä. Liekinheittimellä isä sitten liekitteli läpi koko pulkkamäen pinnan, jotta se suli vähän ja sitten jäätyi aivan peilipintaiseksi ja luisti paremmin.
Pulkkamäessä kävi laskemassa muitakin kylän kakaroita, joitain koulukavereitani ja koko liuta veljeni kavereita perhepäivähoidosta. Sen paremmassa pulkkamäessä en ole sittemmin laskenutkaan.
Isä syntyi maalaistalossa (siis nimenomaan talossa, ei sairaalassa) Pohjois-Savossa 1950-luvulla, perheen kuopuksena. Olen miettinyt viime aikoina, kuinka 1950-luku oli tavallaan maailmanhistorian juoksussa ja puhtaan kronologisesti ihan äsken, mutta kulttuurisesti todella kauan sitten. 1950-luvulla Suomi oli agraariyhteiskunta. Isä on asunut talossa, jossa ei ollut puhelinta, autoa, televisiota eikä jääkaappia. Kuulemma talvella reellä hakivat järvestä jäitä, jotka säilöttiin kesäksi sahajauhokeon alle. Isä oli nuorena ukin apuna metsätöissä, työkaluina hevonen, reki, kirves ja saha.
Olen nyt vasta käsittänyt, että isä on elänyt ja omin käsin kokenut 1900-luvun suomalaisen elinkeinorakenteen mullistuksen, josta minä olen lukenut historiankirjoista. Isän perhe muutti noin 1963 Savosta Helsingin kupeeseen työn perässä, maaltapaon ja kaupungistumisen yhteydessä, niin kuin niin monet muutkin. Ukki oli töissä rakennuksilla kirvesmiehenä ja mummo sairaalassa siivoojana.
Savolaisjuuret ja Helsingin vaikutuspiirissä vietetty 1960–70-luvun nuoruus jättivät isään tietysti kaksipuolisen identiteetin, joka on periytynyt minullekin. Isä puhui vanhemmilleen ja muille savolaisille savoa, mutta muuten yleispuhekieltä. Ukki ja mummo muuten puhuivat mielestäni hyvin leveää ja poikkeuksellisen peittelemätöntä pohjoissavolaismurretta, jossa olivat liudennukset ja muut kommervenkit hyvin paikoillaan.
Isä oli kuitenkin hyvin sisällä eteläsuomalaisessa elämänmenossa nuoruudessaan, ja osasi sujuvasti myös stadin slangia. Ja mikseipä olisi osannut, kun kerran Tapani Lehtinen osasi Porvoossa asti. Isä alkoi harrastaa yhdistystoimintaa jo varhain, kun perusti kavereidensa kanssa mm. paikkakunnan ensimmäisen suomenkielisen partiosekalippukunnan (siis tytöille ja pojille yhteisen) vuonna 1975.
1970-luvun lopulla isä muutti opiskelemaan ja tapasi äidin samassa rannikkokaupungissa. He valmistuivat opinnoistaan 1980-luvun alkupuolella, isä rakennusinsinööriksi ja äiti sihteeriksi. Opiskeluaikanaan isä asui ensimmäistä kertaa kaupungissa ja oli opintojen ohella töissä talonmiehenä. Hän asui talonmiehen työasunnossa samassa rakennuksessa. Kertomusten perusteella se oli raskasta työtä sen ajan karstaavien lämmityskattiloiden ja tentteihin lukemisten ristipaineessa. Kaupunkielämä ja tyttöystävä (äitini) opettivat paljon uutta, mm. sellaisia asioita kuin elokuvat ja pizza.
Insinööriydestä huolimatta isä oli fiksu mies. Hänelle olivat tärkeitä totuus, viisaus, rehellisyys, kohtuus, ystävyys, rakkaus ja kunnia. Lisäksi tosin myös miehuus, uskonto ja isänmaa, jotka myöhemmin muodostuivat minun ja isän välisiksi konfliktitekijöiksi.
Isä kirjoitti äidinkielestä laudaturin, jonka voi tietysti ajatella olevan paperilla parempi suoritus kuin minun eximiani, jota tosin ei silloin ollut olemassakaan. Mittelö jääköön ratkaisemattomaksi. Isän aine käsitteli kristinuskon ja islamin suhteita. En muista, mitä minun aineeni käsitteli.
Jo kun olin vasta pieni koululainen, isä kehotti ajattelemaan omilla aivoilla. Että ei ole hyvästä vain nyökytellä ja niellä kaikkea, mitä opettaja väittää, jos ei sanomassa tuntunut olevan järkeä. Kyseenalaistaminen oli jo osa sanavarastoani alle 9-vuotiaana. Esikouluopettaja soitti meille kotiin ja mäkätti, että "-- väittää vastaan opettajalle tunnilla". Isä rauhallisesti tiedusteli, millaisesta asiasta oli kysymys. "Oikeassahan se oli, mutta ei silti tuolla tavalla tunnilla saisi..." jatkoi opettaja.
Kotiläksyihin sai enemmän kannustusta ja jonkinlaista valmennusta kuin neuvoja suoraan. Piti osata löytää tekstistä tärkein, oppia näkemään kokonaisuuksia, syitä ja seurauksia. Piti mennä ajoissa nukkumaan, että on virkeänä koulussa. "Valkeus nauraa pimeyden töille."
Isä sai kohdata omien oppiensa tulokset muutamaankin kertaan, kun kyseenalaistin hänen omia arvojaan. Erosin kirkosta, keskeytin varusmiespalveluksen lyhyen alun jälkeen, menin sivariin ja aloin kasvissyöjäksi. Armeijasta tultuani, helmikuun alussa 2005, isä veti lärvit ja sopersi, että "onneksi ukki ehti jo kuolla, ettei ole tätä näkemässä". Minä kysyin, saanko vielä asua kotona, vai joko pitää alkaa kämpän hakuun. Sain asua, mutta muutin saman vuoden heinäkuussa pois kuitenkin, yhteen tyttöystäväni kanssa. Seuraavana kesänä aloitin sivarin.
Ukki-kommenttia ja muuta käytöstään isä pyysi anteeksi parin päivän päästä.
Mutta elämänkatsomukselliset erimielisyydet olivat vaikeita meille molemmille. Isä oli tietysti aidosti huolissaan, kasvaako minusta kunnon ihminen. Minä tunsin itseni pettymysautomaatiksi. Siksi jotain jäi kokonaan kertomattakin, ja nyt minusta tuntuu, että isä meni hautaan tuntematta minua kokonaan.
Olen oppinut isältä valtavasti myös käytännön asioita. Jo tosi pienenä olen harrastanut jotain nikkarointia ja korjailupuuhia isän kanssa. Osaan käyttää sahaa, poraa, vasaraa, kirvestä, vesuria, vatupassia, talttaa, viikatetta (savoksi viitaketta). Isä opetti lukemaan rakennuspiirustuksia, perusteet sähköopista (joskin ne ovat kyllä unohtuneet), perkaamaan kaloja, savustamaan – ja tietysti ajamaan autolla.
Isällä ja minulla on se yhteistä, että projekteja aloitetaan innokkaasti, mutta ne jäävät yleensä kesken. Minun projektini ovat sellaisia kuin kurssiesseet ja tietokoneohjelmat, isän taas lähinnä omakotitalon ja tontin kunnossapitoon liittyviä. Oli yhteisiäkin keskeneräisiä projekteja: olimme 90-luvun puolivälissä seurakunnan kerhossa, jossa rakennettiin radio-ohjattavia lennokkeja. Pikkuvelikin oli mukana. Rakentaminen, balsapuisten osien vuoleskelu ja liimaaminen oli kivaa, ja lennokki valmistuikin, mutta harrastus lopahti siihen. Härveli taisi päästä yhdelle lennolle, mutta sen jälkeen se on maannut autotallin hyllyllä tyhjänpanttina.
Ehkäpä isä oli sielultaan ikuisesti pikkupoika, jonka oli helppo innostua hauskoista puuhista, mutta aikuista keskittymistä ja pitkäjänteisyyttä ei aina löytynyt niin paljon kuin olisi tarvittu.
Viimeinen yhteinen harrastukseni isän kanssa oli valokuvaus. Isä oli harrastanut sitä 70-luvulla ja ollut valokuvausliikkeessä töissäkin. Hänellä oli vielä tallella kaikki välineet siltä ajalta. Kuvasin isän kanssa yhdessä jo hänen työttömyysaikanaan, ja kehitimme saunaan kyhätyssä pimiössä omia mustavalkokuvia.
Minä sain viime syntymäpäivänäni äidiltä lahjaksi digijärjestelmäkameran, ja rupesin sitten hankkimaan soviterenkaita, joilla sain isän vanhat objektiivit sopimaan uuteen kameraani. Näytin sitten otoksia isälle, ja hän iloitsi siitä, että vanhoista laitteista oli vielä hyötyä.
En oikein muista, milloin isän juominen alkoi lisääntyä, mutta luulen, että joskus 90-luvun laman aikaan. Hän pääsi uudelleen töihin suurin piirtein 1998, mutta ehkä riippuvuus oli jo alkanut silloin. Joka tapauksessa viimeistään yläasteella 2000-luvun alussa kaverit alkoivat vittuilla, että olivat nähneet isän humalassa milloin missäkin.
Kun isä oli humalassa, hänestä tuli katkera, vihainen ja ilkeä. Hän ei koskaan ollut väkivaltainen, mutta kukaan ei sietänyt hänen seuraansa. Sitten hän istui yksin keittiön pöydän ääressä oluttuopin ja Robinson Crusoen tai siltainsinööri Jaatisen kanssa.
Isällä oli paljon tuskaa, huolta ja asiaa, muttei osannut puhua ilman viinaa. Ja viinan kanssa kukaan ei halunnut kuunnella. Ukki ja mummo kuolivat myös 2000-luvun aikana, eikä isä oikein koskaan päässyt yli surustaan. Hän aloitti metsästysharrastuksen synnyinseudullaan, vaali vanhempiensa taloa siellä ja suunnitteli kaikenlaisia projekteja. Ajoi yksin perjantai-iltana Savoon metsälle ja sunnuntai-iltana takaisin kotiin. Maanantaina seitsemäksi töihin.
Luultavasti en osaa kuvitellakaan sitä valtavaa väsymystä ja murhetta.
Sitten isä kuoli. Olimme kaksi päivää aiemmin puhuneet raha-asioista ja isän terveysasioista. Hän soitti usein lääkärissä käytyään ja kertoi tutkimustuloksia ja muuta sellaista. Ei pitänyt olla mitään isompaa sairautta. Ylipainoa toki, mutta ei mitään äkillisesti tappavaa, eikä oikeuslääketieteellinen tutkimuskaan löytänyt selvää kuolinsyytä.
Mutta isälle sopii minusta ihan hyvin tällainen loppu. Olla kuin Arto Paasilinnan työmies, joka seikkailee sementin- ja kahvinhajuisessa, arjenharmaassa Suomenmaassa ja rakentaa oma henkilökohtainen kuningaskuntansa, sitten löytyä kuolleena kosteana marraskuisena aamuna sen ihmeemmin selittelemättä. Sen pituinen se.
Isä tuli kylillä tunnetuksi myös karaokeharrastajana – enemmän innokkaana kuin lahjakkaana. Joku kaveri oli kuulemma luonnehtinut lauluääntä "jäljittelemättömäksi". Tekstin lomassa olevat biisit ovat kaikki sellaisia, joita muistan joskus kuulleeni isän laulamana, tai jotka ainakin ovat artisteilta, joista isä tykkäsi.
Maailma muuttuu
Törmäsin tänä aamuna Tietokone-lehden nettikolumniin, jossa kirjoittaja valittelee teini-ikäisen lapsensa holtitonta tietokoneenkäyttöä ja pohtii toimintatapojaan lapsen ja tämän tietokoneen paimentamisessa: Sopiiko Linux teinille?
Olen aivan hämmästynyt, kuinka vieraalta kolumnistin perheasetelma tuntuu. Olemme varmaankin astumassa todellisuuteen, jossa aikuiset ihmiset käyttävät tietokoneita suvereenisti ja opettavat lapsilleen niiden käyttöä aivan samalla tavalla kuin mankelin ja kahvinkeittimenkin. Ja teinit sotkevat kaiken ja ovat saamattomia vätyksiä myös tietokoneiden suhteen – vanhemmat siivoavat jäljet sitten perästä.
Kun minä olin teini-ikäinen, tietokoneet (ainakin ihmisten kodeissa olevat) olivat teini-ikäisten leluja, eivätkä niitä aikuiset osanneet käyttää. Ihan itse minä olen saanut tietokoneeni rakentaa, korjata, asentaa ja säätää. Asensin Linuxin ensimmäistä kertaa vuonna 1999, 14-vuotiaana, melko lailla itsekseni. Suurimpana neuvona toimi kirjastosta lainattu kirja ja sen mukana tullut Red Hat 6.5:n CD.
En tietysti yritä väittää, että kaikki ikätoverini olisivat osanneet tietokoneiden käyttöä sen paremmin kuin nykyisetkään teinit. Sen sijaan väitän, että nykyisten teinien vanhemmat todennäköisesti osaavat paremmin kuin ikätoverieni vanhemmat.
Olen aivan hämmästynyt, kuinka vieraalta kolumnistin perheasetelma tuntuu. Olemme varmaankin astumassa todellisuuteen, jossa aikuiset ihmiset käyttävät tietokoneita suvereenisti ja opettavat lapsilleen niiden käyttöä aivan samalla tavalla kuin mankelin ja kahvinkeittimenkin. Ja teinit sotkevat kaiken ja ovat saamattomia vätyksiä myös tietokoneiden suhteen – vanhemmat siivoavat jäljet sitten perästä.
Kun minä olin teini-ikäinen, tietokoneet (ainakin ihmisten kodeissa olevat) olivat teini-ikäisten leluja, eivätkä niitä aikuiset osanneet käyttää. Ihan itse minä olen saanut tietokoneeni rakentaa, korjata, asentaa ja säätää. Asensin Linuxin ensimmäistä kertaa vuonna 1999, 14-vuotiaana, melko lailla itsekseni. Suurimpana neuvona toimi kirjastosta lainattu kirja ja sen mukana tullut Red Hat 6.5:n CD.
En tietysti yritä väittää, että kaikki ikätoverini olisivat osanneet tietokoneiden käyttöä sen paremmin kuin nykyisetkään teinit. Sen sijaan väitän, että nykyisten teinien vanhemmat todennäköisesti osaavat paremmin kuin ikätoverieni vanhemmat.
10.1.2011
Äimistelyä
Tämä teksti on julkaistu Siulaset-lehden numerossa 3/2010. (On unohtunut laittaa se tännekin.)
Sen kunniaksi, että tässä numerossa kerrotaan käsityönopettajaksi opiskelemisesta, myös etymologiapalstalla tarkastellaan käsityösanastoa. Mitä tapahtui, kun varhaiskantasuomalainen kohtasi germaanin? Kantauralilainen käsityöläinen nimittäin varmaankin ompeli vaatteensa äimällä ja suonella, kun taas nykyiset itämerensuomalaiset neulalla ja langalla.
Äimä ja suoni periytyvät molemmat uralilaisesta kantakielestä asti. Suomen sanojen alkuperä sanoo äimää suureksi, särmikkääksi, nahan ompeluun tarkoitetuksi neulaksi. Suoni-sanan alkuperää on toisinaan arvailtu jopa kantauralia pidemmälle: se voisi olla laina esi-kanta-indoeurooppalaisesta kielimuodosta. Silloin sen vastineita indoeurooppalaisissa nykykielissä olisivat esim. engl. sinew 'jänne' tai sa. Sehne 'jänne'. Myös useimmissa uralilaisissa kielissä merkitys on edelleen 'jänne' – suomeksikin suonenveto viittaa kai enimmäkseen jänteeseen.
Neula on lainattu varhaiskantasuomeen kantagermaanista jokseenkin muodossa *netla (vrt. goot. neþla, eng. needle, ru. nål < ksk *nál).
Myös lanka liittyy mielenkiintoisella tavalla aiempaan anatomiatematiikkaan, sillä se tulee germaanisesta vartalosta *langa(n)-, joka on tarkoittanut eläimen suolta – vrt. isl. langi 'nautaeläimen paksusuoli'. Myös luulajansaamessa tuon lainan jatkaja on luoggi 'peräsuoli'.
Usein sanoja lainataan, kun tarvitaan nimiä uusille käsitteille. Välillä näemmä lainataan ihan muuten vain, myös tutuille asioille, jos vain sattuu kohdalle tarpeeksi kivoja lainanantajia.
Lähteet
Sen kunniaksi, että tässä numerossa kerrotaan käsityönopettajaksi opiskelemisesta, myös etymologiapalstalla tarkastellaan käsityösanastoa. Mitä tapahtui, kun varhaiskantasuomalainen kohtasi germaanin? Kantauralilainen käsityöläinen nimittäin varmaankin ompeli vaatteensa äimällä ja suonella, kun taas nykyiset itämerensuomalaiset neulalla ja langalla.
Äimä ja suoni periytyvät molemmat uralilaisesta kantakielestä asti. Suomen sanojen alkuperä sanoo äimää suureksi, särmikkääksi, nahan ompeluun tarkoitetuksi neulaksi. Suoni-sanan alkuperää on toisinaan arvailtu jopa kantauralia pidemmälle: se voisi olla laina esi-kanta-indoeurooppalaisesta kielimuodosta. Silloin sen vastineita indoeurooppalaisissa nykykielissä olisivat esim. engl. sinew 'jänne' tai sa. Sehne 'jänne'. Myös useimmissa uralilaisissa kielissä merkitys on edelleen 'jänne' – suomeksikin suonenveto viittaa kai enimmäkseen jänteeseen.
Neula on lainattu varhaiskantasuomeen kantagermaanista jokseenkin muodossa *netla (vrt. goot. neþla, eng. needle, ru. nål < ksk *nál).
Myös lanka liittyy mielenkiintoisella tavalla aiempaan anatomiatematiikkaan, sillä se tulee germaanisesta vartalosta *langa(n)-, joka on tarkoittanut eläimen suolta – vrt. isl. langi 'nautaeläimen paksusuoli'. Myös luulajansaamessa tuon lainan jatkaja on luoggi 'peräsuoli'.
Usein sanoja lainataan, kun tarvitaan nimiä uusille käsitteille. Välillä näemmä lainataan ihan muuten vain, myös tutuille asioille, jos vain sattuu kohdalle tarpeeksi kivoja lainanantajia.
Lähteet
- Kulonen, U.-M. ym. (toim.) 1995: Suomen sanojen alkuperä 2. SKS, Helsinki.
- Kulonen, U.-M. ym. (toim.) 2000: Suomen sanojen alkuperä 3. SKS, Helsinki.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)